Suomalaista huippuosaamista matkalla maailmalle

Noin vuosi sitten marssimme infotilaisuuteen koskien työharjoittelua ulkomailla. Silloin koko asia tuntui kaukaiselta, emmehän tienneet koko asiasta juurio mitään. Infotilaisuuden jälkeen juttelimme keskenämme, lähinnä huumoria viljellen, että kuinka siisti kokemus tuo työharjoittelu ulkomailla voisi olla. Ehkä noin puolen vuoden kuluttua saimme idean hakea harjoitteluun yhdessä ja otimme selvää, olisiko mahdollista päästä samaan paikkaan. Ulkomaankoordinaattori näytti vihreää valoa ja niinhän siinä sitten kävi että laitoimme hakemukset menemään. Hakemusten laiton jälkeen asiat tuntuivatkin suorastaan juoksevan eteenpäin. Saimme kutsut haastatteluihin jonka jälkeen piti hakea Leonardo da vinci-säätiön apurahaa. Saatuamme myönteiset päätöksen apurahan suhteen, oli seuraava askel harjoittelupaikan etsiminen. Tässä vaiheessa kirjoitimme esittelykirjeet ja cv.t englanniksi, ja niiden avulla Oppisopimustoimiston ulkomaanharjoittelun koordinaattori alkoi etsimään meille harjoittelupaikkoja. Jotenkin aivan yhtäkkiä saimmekin sähköpostit että meille on löytynyt harjoittelupaikat eteläisestä Hollannista Dordrechtin kaupungista. Hui, koko asia konkretisoitui vauhdilla, tajusimme jollain tasolla että olemme oikeasti lähdössä. Seuraavat kuukaudet soljuivat eteenpäin normaalin arjen pyörteissä, ajatusten aina välillä eksyessä tulevaan. Näiden kuukausien aikana ei kuitenkaan ollut hirveästi harjoitteluun liittyviä järjestelyjä, joten koko asia jäi vähän taka-alalle. Ensimmäisen valmennustilaisuuden jälkeen asiat taas loikkasivat eteenpäin. Apuraha, harjoittelusopimukset, lentolippujen ostaminen,. majoitusten ja muiden käytännön järjestelyjen jälkeen iski taas pienimuotoinen oivallus siitä että reissu lähestyy. Vuoden vaihteen jälkeen tuntui siltä että aika todella kuluu ja pian on aika lähteä "maailmalle" . Tammikuu sujahti ohi aivan hetkessä ja pian huomasimmekin sen vaihtuneen helmikuuksi ja samalla tajusimme että lähdemme "maailmalle" reilun kuukauden päästä. Huih. Helmikuu oli työntäyteinen, ja lisäksi kävimme neljän kerran englannin kurssin. Taas jotenkin koko harjoittelu tuntui konkretisoituvan lisää. Helmikuun vaihtuessa maaliskuuksi lähetimme kutakuinkin tällaisia viestejä "siis häh, lähetäänks me oikeesti kahen viikon päästä". Ajoittaisia pikkupaniikkeja lukuunottamatta, olimme olleet koko harjoittelun suhteen melko neutraaleilla fiiliksillä sillä koko ajan ajatus lähdöstä tuntui niin kaukaiselta. kun yhtäkkiä tajusimme että lähtöön on enää viikko, iski molemmille melkoinen paniikki,kauhunsekainen innostus, koti-ikävä etukäteen, -apua-mitä-pitää-ottaa-mukaan ja monta muuta tunnetilaa yhtäaikaa. Onneksi pystyimme keskenämme purkamaan näitä oloja. 15.3 kello 13.30. Viimeisen koulupäivän viimeiset minuutit. Pidimme mielenterveys ja päihdetyön tunneilla esitelmän (josta kumpikaan ei enää mitään muista), sanoimme luokkatovereille heipat, otimme heiltä vastaan tsempit ja heitimme rinkat selkään. Sulkiessamme luokan oven, katsoimme toisiamme ja kutakuinkin yhteen ääneen totesimme että tästä se lähtee......