Viimeinen viikkomme pyörähti käyntiin ja ystävämme noro saapui työpaikallemme jokakeväiselle visiitilleen.. Minun osastollani oireilevia potilaita oli onneksi vasta siinä päädyssä jossa en itse työskentele mutta kyllähän ne tuoksut esimerkiksi kantautuvat joka paikkaan 🙂 Saaran osastolla oireilevia olikin sitten enmmän ja mitäpä muuta voisikaan odottaa, kuin että myös Saaralle noro yritti iskeä, mutta onneksi ei sentään ihan kaikin voimin 😉
Eristyksen takia töissä olikin sitten pieniä erityistoimenpiteitä. Esimerkiksi ruokalaan mennessä, pitää mennä ensin viideksi minuutiki ulos seisomaan jotta pöpö lähtee pois (!). Jepjep. Onneksi sain selville ettei työtoverimme sentään usko moiseen uskomukseen, kyse on siis taas kerran jostain aivan älyttömästä säädöksestä ja peräisin ylemmältä taholta. Kuitenkaan emme nähneet sen enempää käsidesia tai hanskoja kuin aikaisemminkaan. Ja vaikka osaston ovet oli suljettu ja joka paikassa isoja lappuja säännöistä jota vierailijoiden tulisi noudattaa niin silti omaisia sun muuta porukkaa kuljeskeli paikasta toiseen ihan niinkuin ilman eristystäkin. Ei ilmeisesti paljon noro pelota. Osaston toiminta toki oli hiukan tylsempää kun asukkaat eivät voineet lähteä osaston ulkopuolelle viriketoimintaan tms. Onneksi itse (koputtaa puuta) taisin selvitä pienillä masun kouristuksilla ja huonolla ololla joka toki voi olla ihan psyykkinen reaktio kun tietää että noro on kylässä. Toivottavasti emme vie sitä mukanamme Suomeen.
Tämän viimeisen viikon aikana on fiilikset olleet jälleen kerran hyvin ristiriitaiset. Toisaalta on ihana mennä kotiin, toisaalta taas voisin itse ainakin jäädä vielä. Saara taitaa odottaa kotiinpaluuta hiukan enemmän.
Tänään, viimeisenä työpäivänäni, olin jo kello 10 aamulla päästänyt pari kyyneltä pariinkin otteeseen. Tuntuu että osa osastomme asukkaistakin on päästänyt minut lähelleen ja oli jotenkin niin vaikeaa heittää jäähyväisiä. Työkaverini olivat ostaneet minulle korin täynnä hollantiaiheista tavaraa ja he luovuttivat sen minulle aamukahvilla. Tunsimpa itseni taas kerran oikeaksi itkupilliksi kun en liikutukseltani pystynyt sanomaan yhtään mitään. Kirjotin heille myöhemmin sitten pienen kirjeen ja jätin sen lähtiessäni toimistoon.
Empä olisi ikinä uskonut kuinka paljon tämän viimeisen viikon aikana tulee tapahtumaan asioita ja minkälaista vuoristorataa tunteeni heittelevät. Olen tavannut ihania ihmisiä ja ystävystynyt joidenkin kanssa enemmänkin. Taitaapa olla niin että palanen sydämestäni jää tänne, jospa vielä voisin viedä palasen täältä kotiin. Kukaties saan kuitenkin jo pian vieraita täältä.
Ik wil geen afscheid nemen, dus ik zeg tot ziens!
-Jonna
Ps. Kiitos kaikille seurasta, kirjoittelemma varmaan vielä jotain jälkifiiliksiä mutta periaatteessa tämä reissu alkaa olla aikalailla ohi. Tuhat kokemusta ja muutaman ihan uusi ihminen elämässä. Tästä on hyvä jatkaa. <3